Vuosi 2020 = kasvun vuosi.
Kun vuosi on saapunut päätökseensä, on usein tapana katsoa taaksepäin ja muistella mitä kuluneet 365 päivää pitivät sisällään. Meille kaikille vuosi 2020 on ollut hyvin poikkeuksellinen, mutta sen ilmeisin asia, eli koronapandemia, ei kuitenkaan ole se, mikä itselleni oli merkityksellisintä kuluneessa vuodessa. Mitä vuosi 2020 opetti sitten minulle?
Vaikka koen vuoden 2020 pitävän sisällään paljon muutakin kuin koronapandemian, niin en kuitenkaan vähättele sen merkitystä ihmisten elämään, omaanikaan. Virus on muuttanut monia asioita. Omaan elämääni sen suurin ja raskain vaikutus on lopulta jatkuva varautuminen, joka on todella kuluttavaa. Siitäkin huolimatta, että globaalisti katsottuna me Suomessa olemme saaneet elää arkeamme kohtuullisen vapaasti korona-aikana, niin arkiset tilanteet, kuten kaupassa käynti tai bussilla kulkeminen, ovat vaatineet ja vaativat jatkossakin tarkkaavaisuuttaa eri tavalla kuin vielä vuotta aikaisemmin.
Vaikka koronan myötä olen joutunut opettelemaan uusia asioita ja mukauttamaan omaa elämääni rajoitusten mukaan, olen kuitenkin päässyt lopulta hyvin helpolla. Toki keväällä peruuntui matka Norjaan, salilla en ole enää halunnut käydä ja vielä loppuvuodesta tuli tieto, että isäni hoivakodissa on todettu koronatapaus, mutta toistaiseksi sen osalta on selvitty säikähdyksellä. Niin ja museoihin, kahviloihin ja elokuvateattereihin ei ole päässyt aina silloin kun olisi huvittanut, ja ystävien tapaamista on tietenkin pitänyt rajoittaa.
Monille koronavuosi on kuitenkin ollut paljon raskaampi. Vuonna 2020 olen miettinyt paljon sitä, kuinka paljon haastavampi vuosi ja sen asettamat rajoitukset olisivat olleet, jos olisi nyt 20-vuotias ja veri vetäisi klubeille tanssimaan joka viikonloppu. Tai jo minulla olisi päiväkoti- tai kouluikäisiä lapsi, joiden opintojen etenemisestä olisin joutunut ottamaan uudenlaista vastuuta oman työni ohessa. Tai jos olisin töissä asiakaspalvelussa tai sosiaali- ja terveydenhuollon puolella. Tai jos olisin yrittäjä, jonka asiakkaat tai työmahdollisuudet olisivat kadonneet koronan myötä.
Kaiken tämän keskellä minulla on oikeastaan ollut hävettävän helppoa, vaikka valinnan ja toiminnan vapauden rajoittuminen on tuntunut raskaalta. Mutta niin se on tuntunut aina. Muistan, kun vuonna 2012 muutin pääkaupunkiseudulta Turkuun. Tuolloin koin hyvin ahdistavaksi sen, että täällä pienemmässä kaupungissa ei ollut tekemisen mahdollisuuksia enää samalla tavalla. Samaa ahdistusta koin myös vuonna 2009, kun asuin Kokkolassa.
Kyse oli lopulta kuitenkin juuri tunnetilasta, sillä tosiasiassa en minä pääkaupunkiseudulla asuessa käynyt päivittäin tai viikoittainkaan tapahtumissa. Kuitenkin tekemisen vaihtoehtojen ja mahdollisuuksien menettämisen koin ahdistavana. Tätä tunnetta myös koronavuosi 2020 on pitänyt paljon sisällään.
Itselleni tämän tunteen kohtaaminen ja tunnistaminen, elämän muiden tapahtumien rinnalla, on tehnyt koronavuodesta merkittävän kasvun ja oman itsensä löytämisen vuoden. Tässä kaikessa korona tuntuu jopa sivujuonteelta, vaikka monella tavalla se onkin ollut vaikuttamassa asioihin ja on ollut jatkuvasti läsnä. Kaikkiaan vuosi 2020 on ollut minulle hyvin merkityksellinen vuosi.
Mitä vuosi 2020 opetti? Identiteettikriisin vuosi
Keväällä täytin 40 vuotta ja siirryin omassa elämässäni seuraavalle vuosikymmenelle. Itseasiassa juuri samoihin aikoihin kun korona alkoi vaikuttaa arkeen myös Suomessa. Usein ihmiset kokevat pyöreiden vuosien täyttämisen merkittävämpänä kuin niiden väliin jäävien vuosien. Tämä nähtävästi liittyy ajatukseen siitä, että pyöreiden vuosien täyttäminen on jonkinlainen siirtymäriitti ikäryhmästä toiseen.
Tunnistan olevani jonkinlaisen identiteettikriisin kynsissä. Enää en hyvällä tahdollakaan voi ajatella olevani nuori tai edes nuori aikuinen. Sen sijaan olen hyvää vauhtia keski-ikäistyvä ihminen, jolla ei oikein koskaan ole ollut ajatuksia siitä, mitä on olla keski-ikäinen. Nuorempana jopa odotin sitä, että täyttäisin viimein 30 vuotta. Odotin sitä, että elämä maagisesti seesteytyisi iän myötä ja minä siinä samalla.
Ikävuodet 30-40 ovatkin olleet monella tapaa ihanaa aikaa elämässä ja kuluneet aivan liian nopeasti. Vastahan minä täytin 30, mutta aika, se ei pysähdy. Yhtäkkiä olin saavuttanut iän, jonka myötä löysin itseni tilanteessa, jota en ole ennalta harjoitellut ”sitten kun..” ajatusleikeillä. Mitä keski-ikäisyys oikeastaan on? Lasten kasvatusta? Töissä käymistä? Valmistautumista vanhuuteen?
Huolien rinnalla vanheneminen on kuitenkin myös iloinen asia.
Toistaiseksi olen löytänyt enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Olen pysähtynyt miettimään vanhenevaa kehoani. Miltä tuntuu se, kun huomaan ensimmäiset harmaat hiukset? Miltä tuntuu se, että on oltava jatkuvasti varovaisempi, koska kehon saamat kolhut paranevat hitaammin? Miltä tuntuu se, että ovien avautumisen ja vaihtoehtojen lisääntymisen sijaan ovet alkavatkin sulkeutua ja mahdollisuudet vähentyä? Tässä iässä ei oikein voi enää ajatella alkavansa palomieheksi tai panostavansa uraan urheilussa.
Ikä- tai enemmän identiteettikriisini keskellä olen jälleen saman tunteen äärellä: Valinnanmahdollisuudet rajoittuvat ja se ahdistaa. Toinen keskeinen huoli on ajan kuluminen. Aika on hyvin rajallinen resurssi, joten olisi mielekästä löytää omia arvoja tukevia tapoja hyödyntää se jäljellä oleva aika, joka on käytettävissä. Huolien rinnalla vanheneminen on kuitenkin myös iloinen asia. Ajattelen, että iän myötä ihminen saa olla enemmän rauhassa, osaa paremmin kieltäytyä itseä vähemmän kiinnostavista asioista, eikä koe välttämättä menettävänsä mitään, vaikka ei olisi aktiivinen osallistuja.
Koronavuosi on omalla tavallaan antanut minulle yllättävän mahdollisuuden tutustua itseeni kaikessa rauhassa uudelleen, kun olemme eläneet poikkeusaikaa. Poikkeusaikaa, joka on rajoittanut tekemisen mahdollisuuksia. Vuosi on antanut minulle mahdollisuuden puntaroida sitä, kuka on 40-vuotias minä ja pohtia sitä, mitä on ehkä aika karsia elämästä ja mihin suuntaan haluan jatkossa kulkea.
Mitä vuosi 2020 opetti? Vanhojen (ja uusien) harrastusten vuosi
Korona-aikaan liittyy vahva mielikuva siitä, että nyt olisi aikaa, tai jopa jonkinlainen pakko, opetella uusia taitoja. Opetella neulomaan, uusi kieli, uusi mitä tahansa. Koska omiin harrastuksiini korona on vaikuttanut lopulta hyvin vähän, en varsinaisesti ole kovinkaan paljon uutta opetellut. Enemmänkin vain kehittänyt aiempaa osaamistani.
KÄDENTAIDOT
Olen neulonut enemmän, koska innostuin pitsi- ja kuvioneulonnasta. Piirtäminen on myös tehnyt hyvin pienimuotoista paluuta harrastuksiini. Sen kanssa olen kuitenkin ollut varovainen, sillä pelkään hienomotoriikkani hieman kärsineen muutaman vuoden takaisen autokolarin seurauksena. Tuolloin tuli oikean käteni peukalon viereen lihasrepeämän, jota ei onneksi tarvinnut operoida leikkaamalla.
KIRJAT
Vuoteen 2020, varsinkin sen puolen välin jälkeiselle ajalle, kuuluu myös vanha tuttu harrastukseni, eli lukeminen. Tänä vuonna olen ottanut lukemisen lämmöllä ja rakkaudella takaisin elämääni. Elämässäni oli pitkä jakso, jolloin vapaa-ajalla keskittymiskykyni ollut eri syistä johtuvan rasituksen vuoksi niin huono, että luin vain hyvin satunnaisesti kirjoja. Kesän myötä olen kuitenkin alkanut jälleen lukemaan enemmän ja nauttimaan kirjojen parissa vietetystä kiireettömyydestä.
OPPIMINEN
Opiskelemista olen alkanut jälleen harrastaa, mutta tällä kertaa ruotsiksi, koska pitäähän sitä itseään hieman kiusata. Tämän harrastuksen aloittamista olen kyllä useamman kerran syksyn mittaan katunutkin, sillä opiskelun vaatima aika ja haastavuus ovat olleen välillä sillä rajalla, jolla se kuuluisa kamelin selkä katkeaa. Tästäkin huolimatta aion ainakin alkukevään jatkaa harrastuksen parissa, sillä sekä opintojen sisältö että oman ruosteessa olevan ruotsinkielentaidon hienoinen vetreytyminen, ovat olleen mielekkäitä asioita.
LUONTO
Keväästä syksyyn liikuin paljon luonnossa, mutta se nyt on ihan tavallista minulle. Keväällä keräten villiyrttejä, kesällä nauttien luonnon kauneudesta ja syksyllä poimien sieniä ja marjoja. Luonto on minulle henkireikä kiireisessä arjessa ja luonnon harrastaminen esimerkiksi villiyrttien ja sienien parissa on siitä mukavaa, että se ei vaadi suorittamista. Kaikkea ei tarvitse osata kerralla, vaan joka vuosi voi opetella vähän lisää. Esimerkiksi opetella tunnistamaan yhden tai kaksi uutta lajia. Näin oppimiskokemukseen liittyvä ilo on myös jokavuotista. Luonto on myös niin suuri kokonaisuus, ettei yhden ihmisen elämä riitä sen täydelliseen oppimiseen, joten minulla pääosassa on aina nautinto ja rauha, jonka luonto suo.
JOOGA
Vanhana, mutta merkityksellisemmäksi muuttuneena harrastuksena vuoteen 2020 kuului jooga, josta aiemmin kirjoitin jutunkin. Alkusyksystä kokeilin joogaa 30 päivää ja sillä tiellä yhä olen. Koronavuosi teki minusta osaavamman kotiliikunnanharrastajan, vaikka siihen opetteleminen onkin vaatinut pitkäjänteisyyttä ja vanhoista tavoista poisoppimista
Ja tietenkin aivan uutena harrastukena aloitin syksyllä bloggaamisen, joka on osaltaan asettanut haasteita ja tarjonnut oppimisen mahdollisuuksia. Bloggaaminen on tehnyt hyvin tunnistettavaksi turhan itsekritiikin ja auttanut näkemään missä ovat omat epävarmuudet sisällöntuottamisen kohdalla. Toistaiseksi ainakin aion jatkaa myös tämän harrastuksen parissa.
Harrastuksistani huomaan, että en ole koskaan ollut aikataulutettujen harrastusten ystävä, vaan pidän enemmän vapaammasta ajankäytöstä vapaa-aikani suhteen. Korona ei tämän takia suuresti vaikuttanut harrastuksiini, paitsi salilla käyminen jäi, kuten jo aiemmin mainitsin. Koronavuonna olen kuitenkin ollut aktiivinen vanhojen ja joidenkin uusien harrastusteni parissa ja todennut niiden olevan yhä merkittävä osa minäkuvaani.
Mitä vuosi 2020 opetti? Parantava vuosi
Merkittävin asia koronavuonna 2020 on kuitenkin ollut oman oloni paraneminen, mikä on keskeisessä roolissa myös sen kysymyksen kanssa ”kuka on 40-vuotias minä?”. Viime vuosi pakotti minut viimein käsittelemään äitini kuolemaan ja isäni hoivakotiin siirtymisen aiheuttamaa henkistä kipua. Suuria asioita, jotka tapahtuivat vuoden 2018 alussa.
Tapani selvitä ikävistä tilanteista on ensin etäännyttää itseni niistä ja suorittaa arkea. Tämä auttaa suoriutumaan usein suuriin ikäviin muutoksiin liittyvistä paperiasioista ja päätöksenteosta, sekä tietenkin arjesta ja töistä, joista ei ole mahdollisuutta ottaa aikalisää surutyölle. Tästä syystä ensin etäännytän itseäni ja jossain vaiheessa, kun aikaa on kulunut tarpeeksi, alan käsitellä näitä raskaita tunteita. Toki ne työstyvät myös ”etääntymisvaiheessa” päivien ja viikkojen kuluessa, mutta jossain vaiheessa on tunteille oikeasti annettava aikaa. Mikäli niille ei anneta aikaa, vaativat ne sen. Näin kävi minulle vuonna 2020.
Viime vuosien hektisyys, opintojen loppuun saattaminen työelämän kiireiden lomassa ja lomien olemattomuus, johtivat lopulta tilanteeseen, jossa koin seinän tulleen vastaan. En ollut ehtinyt käsitellä tunteita, vaan ne alkoivat patoutua ja vähitellen kuohua yli. Oli selvää, että en jaksaisi enää tällä mallilla.
Siinä missä voin suorittaa hyvin pitkään, en voi kuitenkaan suorittaa loputtomasti. Keväällä tiedostin selvästi sen, että asioiden käsittelemiselle olisi pitänyt raivata tilaa jo aiemmin. Tuolloin löysin itseni tilanteesta, jossa voin todella huonosti. Koin, että nyt on pakko ottaa askel sivuun, ennen kuin tilanne käy hallitsemattomaksi.
Määräaikaisen työsopimukseni tullessa päätökseen tuli sopiva hetki pienelle aikalisälle. Edessä oli nyt lopulta muutaman kuukauden tauko. Odotettu, kaivattu ja pakollinen pysähdys. Tässä(kin) yhteydessä koronapandemian pensseli maalaili arkeni vaatimalleen mallille, sillä vuonna 2020 pysähtyminen ei kuitenkaan antanut mahdollisuutta lähteä reissaamaan ja käyttämään säästöjä itsensä löytämiseen ulkomailta. Vuonna 2020 pysähtyminen oli todella pysähtymistä, paikallaan olemista itsensä kanssa ja itsensä kohtaamista, ja se oli hyvä asia.
Töiden päätyttyä suuntasin lomalle mökille ja siellä saariston hiljaisuudessa lähti liikkeelle viimein jonkinlainen tunnetilojen, kokemusten ja ajatusten purku, joka jatkui aina syksylle asti. Edelleenkään en aktiivisesti yrittänyt ratkaista sisäisiä solmujani, mutta annoin itselleni tilaa ja aikaa, sillä nyt elin hetkessä, jossa minun ei tarvinnut miettiä arjen suorittamista. Vähitellen, välillä turhauttavan hitaasti, aloin toipua.
Lopulta syksyllä itkin ulos sitä surua ja ikävää mitä vuosi 2018 toi tullessaan. Vaikka olin itkenyt monesti aiemmin jo, niin nyt itku tuntui tuovan ulos jotain, mikä oli jäänyt sisälleni jumiin. Itkua, joka oli anteeksiantoa myös itselleni siitä, että en ollut aiemmin ottanut tätä tilaa ja aikaa, vaan ajatellut, että ”jaksan vielä hetken” aivan liian pitkään.
Ymmärsin tukeutuneeni vanhempiini henkisellä tasolla paljon enemmän kuin olin ajatellut.
Surun ja menetyksen käsittely on muotoutunut merkittäväksi ja tarpeelliseksi osaksi identiteettikriisissä tuskailevaa minääni. Uusi minäni on aikuinen ilman vanhempieni tarjoamaa turvaverkkoa. Vaikka tuo turvaverkko on jo vuosia ennen äitini kuolemaa ollut enemmänkin henkinen, otti sen menettäminen pari vuotta sitten yllättävän koville. Ymmärsin tukeutuneeni vanhempiini paljon enemmän kuin olin ajatellut.
Vuosi 2020 muutoksineen ja itselle otettu aika ovat kuitenkin auttaneet minut siihen pisteeseen, että olen saanut viimein uudelleen otteen elämästä itsenäisenä toimijana. Kaiken epävarmuuden keskellä olen löytänyt jälleen ajatuksen siitä, että minä pystyn, voin ja osaan.
Mitä toivon? Vuosi 2021
Vuosi 2020 on ollut pitsineuleiden tekemisen opettelua, lähiluonnossa ulkoilua, kotimaan matkailua, varautumista ja ahdistusta, leivontaa ja mökkeilyä. Tätä kaikkea kyllä, mutta minulle vuosi 2020 on ennen kaikkea ollut korjaava ja parantava vuosi, joka vaati ja tarjosi pysähtymistä. Siksi vuosi 2020 ei ole ollut vain täysin kamala vuosi, vaan koronasta huolimatta lähden vuoteen 2021 eheämpänä ja onnellisempana.
Itseäni suuremmassa kontekstissa toivon, että vuosi 2020 on ollut myös vuosi, josta koko ihmiskunta tulee oppimaan paljon. Se että elämä ei ole meidän hallittavissa, se että saavutetuista eduista voidaan joutua luopumaan, se että teoilla on seurauksia ja se että me voimme halutessamme tehdä lyhyessä ajassa isojakin muutoksia, ovat asioita, joiden toivon kantavan hedelmää tulevaisuutta ajatellen.
Vuodelta 2021 toivon ennen kaikkea sitä, että koronapandemia saadaan vähitellen hallintaa ja elämä voi palata normaaliin, tai mieluummin lähteä jopa järkevämpään ja kestävämpään suuntaan kuin aiemmin.
Olkoon vuosi 2021 meille suosiollinen!
Artikkelikuva L.R. 2020, muut kuvat Johanna Nylund 2020.
Teksti Johanna Nylund 2021.
